Elettiin kesä-heinäkuun vaihdetta vuonna 2014. Yöllä havahduin hereille. Tiesin kuoleman olevan aivan tässä ja nyt. Iski kamala paniikki sen vuoksi, ettei minulla ollut testamenttia tehtynä ja mietin vain kuinka ainoan rakkaani, eli koirani käy, jos minä nyt kuolen. Ajattelin, että kirjoitan nopeasti viimeisen tahtoni paperille, mutta se ei enää ollut mahdollista.
Jalkani oli näet halvaantunut kuukautta aiemmin otettujen verikokeiden seurauksena. Syöminen oli ollut todella hankalaa viimeiset viisi kuukautta ja nollapäiviä eli päiviä, jolloin kaloreita ei tullut yhtään, oli vielä paljon. Minulla oli pahoja tajuuttomuuskohtauksia ja rajut rytmihäiriöt sydämessä. Kaiken lisäksi minulla oli jatkuva verenvuoto 24/7, ollut jo siihen mennessä 2 vuotta, jonka takia punasolut olivat hyvin vähissä ja pieniä.
Muistan siitä yöstä vain sen, kuinka yritin mennä vessaan, mutta en enää päässyt.
Itkin,
Rukoilin,
Tein lupauksen;
Niin Universumille,
Kaikkivaltiaalle,
Kuin itselleni.
Rukoilin vaihtokauppaa. Jos saan elää, teen kaikkeni, että syön joka ainut päivä olivat vastukset millaisia tahansa, jos vaan vielä ei ole liian myöhäistä.
Tämä on viimeinen muistikuva siltä yöltä. Todennäköisesti on tullut tajuuttomuuskohtaus ja olen nukkunut siihen.
Muistan heinäkuun 1. (2014) aamun hyvinkin selvästi. Sellaista tahdonvoimaa, elämänhalua ja täydellistä keskittymistä, elämänriemua, onnellisuutta ja ennen kaikkea kiitollisuutta olin niin täynnä, että melkein pakahduin.
Sain jostain aivan yliluonnollisia voimia käydä kaupassa ja ostaa sieltä kasan ruokaa ja juomaa. Kotiin päästyäni jaksoin sinnitellä sen verran, että nenästä kiinni ja ruokaa suuhun. Haluaisin sanoa, että tahdonvoimalla on ihmeellinen vaikutus, mutta kyllä kuolemanpelko on sellainen kannustin, että sitä seisoo vaikka käsillään ilman käsiään, jos vaan saa elää.
Tällainen sairastaminen on keholle hyvin koettelevaa. Kuoleman uhatessa keho keskittyy vain siihen, että aivot, sydän ja keuhkot toimivat.
Tämä tarkoittaa sitä, että kipuakaan ei juuri enää ollut. Tänä vuonna 2015 tulee kuluneeksi 7 vuotta siitä tapaturmasta, josta tämä vyyhti läksi purkautumaan. Kuinka monta kertaa noina vuosina onkaan toivonut sitä, että kipu menisi pois ja elämä olisi jotenkin helpompaa.
Se vasta pelottavaa olikin huomata, ettei tuttua kipua enää ollutkaan. Keho ei jaksanut vaan enää. Uskomatonta, mutta totta. Otan kaiken kivun, mitä minulla on ilomielin ja kannan sen hymyssä suin ihan vaan siitä riemusta, että saan tuntea kipua. Se tarkoittaa, että saan elää.
Heinäkuusta jouluun elämä oli nyt-hetkiä, jotka pitivät sisällään vain kaikkein tärkeimmän. Koirani ulkoilutuksen, samalla toimintaterapian halvaantuneelle jalalle, syömisen, ja levon.
Verenvuoto vaan jatkoi vuotamistaan. Yleensä syömisen jäädessä pois loppuvat kuukautisetkin, mutta silloin kuin elimistön säätelyjärjestelmät eivät enää toimi, voi käydä näin. Eli järjellä ajateltuna siinä on vain häviävän pieni mahdollisuus päästä niin sanotusti voitolle, eli kerryttää punasoluja enemmän kuin verta vuorokauteen kerkiää poistua.
Alkuun minulla oli apuna vitamiinivalmiste, jossa oli myös rautaa vain huomatakseni syyskuussa 2014, että ne eivät imeytyneet ollenkaan elimistöön. Kerääntyivät vaan maksaan. Eli olin siinä tilanteessa, että kaikki ravintoaineet ja suojaravintoaineet piti saada vain ja ainoastaan ruoasta.
Mikä ei tietenkään ollut aivan ongelmatonta, koska ruoastakaan ei imeytynyt kuin murto-osa. Jatkuva ripuli, "kuoleman hiki", (on sellaista hapanta nestettä, joka polttaa vaatteet ja ihon.), toiminnalliset vatsavaivat ja verenvuoto takasivat sen, ettei ruoasta yksinkertaisesti jäänyt elimistöön juurikaan mitään.
Jäljellä oli enää ainut keino, triplata siihen saakka saadut kalorit. Kaikesta huolimatta tein sen ja pikkuhiljaa keho rupesi tottumaan energian saantiin ja vointikin "parani" sillä tavoin, että kipu tuli takaisin, ja alkoi oireilemaan samalla tavalla kuin alussa, mutta ilman pelkoreaktiotani. Kädet ja jalat olivat sinisenmustat ja kipu vei niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin jalat alta.
Vuoden 2015 kynnyksellä tuli itku. Tuntui, että josko tässä nyt on pahimmasta selvitty kun tajuuttomuuskohtauksiakaan ei ollut enää joka päivä. Kun katsoi taaksepäin mennyttä puolta vuotta ja sitä edeltävää aikaa, itkusta ei meinannut tulla loppua.
Olen kokenut lapsuudessani ja nuoruudessani brutaalia väkivaltaa vanhempieni toimesta ja hengenlähtö on ollut lähellä useaan otteeseen jo silloin.
Väkivaltaa kokeneena vaan arvostaa sitä, että on hengissä ja turvassa ja elämä jatkuu, mieluiten ilman väkivaltaa tai edes sen uhkaa. Osaa arvostaa elämää ja että on hengissä, se on kuitenkin erilaista kuin sairastaessa koettu hengenlähdön uhka.
Sairastaminen on myös melkoista väkivaltaa niin keholle kuin mielelle. Mutta uhka ei tässä tapauksessa tule ulkoapäin, se tulee sisältä. Eli oma ajatusmaailma ratkaisee mihin suuntaan haluat asioiden kääntyvän.
En halua puhua sisusta ja periksiantamattomuudesta ja loputtomasta voimasta.. jne..
Minulla ainakin on monta kertaa tullut halu luovuttaa ja olen luovuttanutkin. Ei kukaan jaksa koko ajan vain ajatella, etä kyllä se aurinko paistaa vielä joku kaunis päivä, - tai olla koko ajan vain vahva.
Olen itse päässyt tähän pisteeseen sillä, että olen käsitellyt asiat. Miksi olen halunnut luovuttaa tai miksi olen hetkellisesti antanut periksi. Sitten olen miettinyt Miten voisin tehdä asiat toisin, tai mitä asioita tai ajatusmalleja muuttamalla sen hetkinen elämäni sujuisi niin, että kestän sen paineen ja uupumuksen ilman ylimääräisiä stressitekijöitä tai ylitsekäyvää painetta.
Se vaatii tietenkin uhrauksia. Mutta mielestäni hengissä pysyminen ja elämän eläminen ovat sen arvoisia asioita.
Aika kului ja vointi ikäänkuin vakiintui tiettyyn olotilaan. Elimistö tottui jokapäiväiseen ravintoon ja toiminnallisuutta alkoi pikkuhiljaa tulla meidän elämäämme lisää. Huhtikuussa kokeilimme koirani kanssa kävellä ensimmäisen pidemmän lenkin. Olimmehan liikkuneet siihen mennessä vain korttelin alueella. Nyt tuli halu kokeilla vähän mukavuusalueen ulkopuoltakin. Se oli virhe.
Jalka oli täysin valmistautumaton tähän vaikka olin mielikuvaharjoitusta tehnyt jo jonkin aikaa. Palattiin rytinällä jalan voinnissa ainakin pari kuukautta taaksepäin.
Virheet ovat hirveän hyvä asia sen vuoksi, että niistä voi oppia. Niin minäkin otin opikseni ja kehitin muutaman mallin, millä kuntoutuminen alkoi sujua huomattavasti paremmin ja nopeammin kuin vanhoilla keinoilla. (näistä tulee oma juttunsa pian.)
Sitten koitti ensimmäinen järkytys!
Verenvuoto vain yllättäen lakkasi. Ei tullut seuraavana, eikä sitä seuraavana vuorokautena. Olin peloissani jo siitäkin, nytkö veri on totaalisesti loppunut meikäläisestä vaikka samaan aikaan vointi tuntui yllättävän hyvältä.
Tätä ihanuutta jatkui 6 viikkoa. Sitten pari viikkoa vuotoa ja TAAS 6 viikkoa ilman vuotoa.
Kesän 2015 kätännössä sain olla ilman verenvuotoa. Mikä voimaanuttava tunne. Voimat tuntuivat palautuvan oikein rytinällä ja me koirani kanssa otimme kesästä niin paljon kuin irti saimme. Emme edelleenkään päässeet kävelemään korttelia kauemmas, mutta lisäsimme ulkoiluja ja nautimme auringosta, tuulesta, sateesta, itikoista ja muutamista kärpäsistäkin. Elämä tuntui todella ihanalta. Minä purskahtelin itkuun tuon tuostakin, kun ihastelin elämän ihmeitä. Kasvavia ja istutettuja puita. Kasveja, kukkia, koiraani, joka osasi myös ottaa ilon irti kesästä. Ja sitä, että me saamme kävellä ja saamme tehdä sen useamman kerran vuorokauteen. Elämä isolla E:llä on siunaus, ei itsestäänselvyys. Olen kiitollinen.
Syyskuu 2015 ei tuonut syksyä tullessaan, mutta vointini romahti totaalisesti. Vasemmassa kädessäni kävi halvaus ja aivot eivät enää ollenkaan tunnistaneet vasenta puoltani. Se toi muassaan myös muut kivut ja kaularangassani oleva välilevynpullistumakin otti osumaa näissä karkeloissa.
Siis olimme taas totaalisesti aivan alkupisteessä ja hetken olin niin typertynyt kaiken tuon juuri koetun ihanuuden jälkeen, etten oikein heti ymmärtänyt mitä pitää tehdä. Aivot meinasivat vaan kääntyä kurjuuden maksimoimisen puolelle ja huomioida vaan, että nyt on menetetty taas jotain saavutettuja etuja.
Onneksi sain ajatuksen oikeille raiteille hyvinkin nopeasti ja 3 viikkoa tein rajua työtä ja riuskoja otteita vasemman käden ja myös koko kropan kanssa ja uusia metodejani käyttäen sain kolmessa viikossa vasemman käteni takaisin ja pullistumakin tyytyi oloonsa.
Verenvuoto on tullut takaisin ja ilmeisesti myös jäädäkseen, sillä viikon vuotaa ja sitten pitää taukoa jopa 30 vrk:ta. Eli ilmeisesti aika normaalissa kuukautisrytmissä olen nyt. Syöminen on sujunut. Muistan kyllä lupaukseni. Muistan myös sen, missä jamassa olin reilu vuosi sitten, joten sitä on hyvä käyttää sytykkeenä kipinälle, jos se meinaa välillä kadota.
Elämästä kiitollinen,
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti