Kolmas ja erittäin vaikea asia on rentous. Tämä voi jopa herättää ihmetystä, mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista, helppoa ja ongelmatonta, kuin miltä se kuulostaa.
Kipuahan hoidetaan karkeasti yleistettynä seuraavasti: Menet lääkäriin ja tulet sieltä reseptin kanssa ulos. Syöt ne pillerit ja kun ei mitään helpotusta tule, menet uudestaan lääkäriin ja saat mukaasi nipun reseptejä erilaisiin lääkkeisiin.
Siinä sitä sitten on pilleriä purkki poikineen. On erivärisiä ja eri vahvuisia, on siihen ja tähän vaivaan. On ruoan kanssa otettavaa ja sitten ihan vaan muuten syötäviä ja vielä niitä tarvittaessa otettavia, jos eivät vielä satu riittämään.
Tämä on kauhean arka asia kivunsaralla ja se on ehkä myös vähän tabu. En tarkoita loukata ketään. Puhun aivan täysin omasta kokemuksestani.
Minä elin tässä lääketokkurassa 3,5 vuotta. Lääkemäärät olivat todella hurjat ja kipulukemat aivan pilvissä. Joka kerran lääkäri - ja vaikka eri lääkärikin - määräsi vain lisää lääkettä.
Elin hirveässä sumussa. Minulla oli näköhäiriöitä, kävelin päin seiniä, kompastelin jatkuvasti. Oksentelin, välillä hyvin rajustikin, mm 4 viikon jakso, jossa mikään ruoka ja neste ei pysynyt sisällä.
Rytmihäiriöt olivat välillä korvia huumaavia. Jos nukuin, näin kauheita painajaisia ja hereillä ollessa sain hallusinaatioita. Hengitys oli ajoittain hyvin vaikeaa ja mikä pahinta.. Kärsin tietämättäni 3,5 vuotta lääkepäänsärystä.
Tuossa ihan nyt muutamia juttuja mainitakseni. Olin hyvin väsynyt koko lääketouhuun, mutta muustakaan en tiennyt. Luulin, että ainut mahdollisuus selvityä on syödä lääkkeitä. Silloisten lääkäreiden ja terveydenhuoltohenkilöstön mukaan ei ollut muuta tietä.
Kunnes menin yliopistolliseen sairaalaan ja siellä lääkäri oikeasti kuuli ja kuunteli minua. Hän sanoi heti, että lääkitys puretaan pois ja minä rupean elämään ilman lääkkeitä.
-TÄH? Siinähän nyt jo iski pienoinen paniikki.. Kysyin, että kuinkas mä sitten pärjään, jos mitään lääkkeitä ei ole käytössä?
-Lääkäri katsoi minua hyvin lempeästi ja sanoi: "Olethan sinä pärjännyt tähänkin asti ilman lääkkeitä, kun eivät nämä ole sinua auttaneet."
Niin, niin yksinkertaista ja lempeää se oli.
Seuraavana oli vuorossa 6 viikon vieroitus kipulääkkeistä. Tyydyn vain toteamaan, että hitonmoinen homma ja aivan kauheat vieroitusoireet. Varsinkin narkoottisten lääkkeiden jälkimainingit voivat olla hyvinkin rajut. Pahoinvointi ja kylmä hiki olivat ihan omaa luokkaansa.
Minulle siitä ei kuitenkaan ollut niin sanotusti vastusta, koska päänsärky hellitti joka päivä. Meillä jokaisella on kivun kohdalla sellainen oma akilleen kantapää. Minulla se on päänsärky.
Voin vain lausua ääneen sydämelliset kiitokset kyseiselle lääkärille, joka oli niin rohkea, että uskalsi tehdä näin. Se oli minun kannaltani täysin oikea päätös.
Kun pää oli selvinnyt ja lääkkeet poistuneet elimistöstä, minulle oli heti selvää, että tästä tämä hyväksymistyö on lähtenyt nyt käyntiin ihan todenteolla. Kipua ei tarvitse pelätä. Se oli suunnattoman suuri oivallus kivunhallintaa ajatellen ja kivun kanssa eläessä.
Rentous on paras lääke, kun lähdetään miettimään keinoja kivun hallintaan. Tämä ohje pitäisi jokaiselle kivusta kärsivälle antaa niiden pillerireseptien kylkeen. Eikä vaan sanoa, että tee nyt jotain rentoutusta. Kyllä muuten jää tekemättä.
Niin kuin jo mainitsin rentous ja rentoutuminen on aivan oma taiteenlajinsa.
Tämä ei suinkaan tarkoita samaa asiaa kuin nukkuminen. Ehei. Minulla ainakin kipu tulee unen läpi ja puren hampaita yhteen niin lujaa, että poskihampaat lyövät lieskoja ja lihakset ovat kireitä kuin viulunkielet. Lisäksi, kun koskee kovaa, silloin mennään kippuraan, jotta varmasti joka paikka soi.
Kun aloitellaan rentoutumista, kipua ei todellakaan pidä pelätä. Kipuihmisellähän on paha olla koko ajan. Pinna on kireällä, erilaiset pelkotilat, huolet, murheet, suru ja ihan fyysinen kipu ovat mielessä ja mielenpäällä.
Ensimmäinen reaktio on yleensä aina, että ***** tunge se rentoutuminen ihan minne lystäät. En viitsi kiroilla, mutta kaikenlaiset hatutukset, ketutukset ja ärräpäät yleensä ovat vallalla silloin. Ne täyttävät mielen ja sinne ei oikein mahdu mitään muuta.
Mielestäni paras neuvo rentoutumisen aloittamiseen on hengitys. Kipuihminen pintahengittää.
Rauhallinen paikka, hyvä asento ja tietoinen hengitys. Ensin ihan vain huokaus. Sitten etsitään palleahengitys. Hengitysrytmin tietoinen hidastaminen. Hengitetään sisään ja ulos. Tämäkin voi ihan ensimmäisillä kerroilla aiheuttaa kipua, koska lihakset ovat täysin jumissa ja kivun kipsaamat.
Jos tämän aloittaessa ei ole käsitellyt kipua yhtään, se kaikki painolasti yleensä vyöryy päälle ja ahdistaa ihan urakalla. Tämä riippuu niin ihmisestä kuinka meistä jokainen käsittelee ne asiat, ja käsitteleekö vai jättääkö rentoutumiset sikseen, ja antaa ärräpäiden hoitaa homman.
Minä olen suhtautunut tähän asiaan kuin urheilija. Kivunhallinta on minun työtäni. Se on asia, joka helpottaa minun arkeani ja elämääni. Se on myös keino antaa keholle hetkinen levähtää. Sitä pitää harjoittaa, ihan joka päivä. Monta kertaa päivässä. Siihen pitää etsiä uusia keinoja ja sitä pitää opiskella. Samalla opiskelet itseäsi, opettelet tuntemaan kuka olet ja millainen ihminen olet.
Itsetuntemus kasvaa ja samoin oman kivuntuntemus. Apukeinoja on vaikka kuinka paljon. Minä käytän lämpöä. Keho rentoutuu lämmön vaikutuksesta ja hengittäminen on helpompaa.
Voi kokeilla musiikkia, saunaa, mielikuvaharjoitteita jne. Pääasia on, että pystyt keskittymään hengitykseen ja huomaat ja huomioit sen kuinka keho rentoutuu ja kipu on hallittavissa. Se ei hallitse sinua, kehoa ja elämääsi, vaan sinä hallitset kivun tunnetta ja voit käsitellä sitä.
Nauru on myös asia, jota vaikeuksien keskellä harvoin tulee harrastaneeksi. Jos ei naurata, nauraa voi ikäänkuin väkisinkin ja herätellä endorfiinejä parantamaan kehoa ja mieltä. Oiva apu tähän on esimerkiksi Vesa-Matti Loirin Naurava kulkuri.
Toinen hyvä tapa on, mennä peilin eteen ja katsoa itseään. Hengittää syvään ja hymyillä. Samalla teet työtä itsesi ja kivun hyväksymiseksi.
Jokaisen täytyy tehdä työtä sen eteen, etä löytää itselleen ne hyvät metodit, joita toteuttaa ihan joka päivä. Kipuahan on hoidettava ihan joka hetki. Niistä omista asioista koostuu se paletti, jossa sinulla on ne tavat, joilla sinä hoidat itseäsi ja omaa kipuasi.
Ja sitten kun iskee se hetki, että ne tavanomaiset keinot eivät tepsi, varalla on hyvä olla jotain. Minulla se on perushengitys. Ääneen hoen, että hengitä, hengitä, hengitä. Mantraan kuuluu myös: kipua ei tarvitse pelätä, tämä on tunne, palaa perustekemiseen. Myönteiset asiat, keho kestää kyllä, minä kestän kyllä. Sitten lämpöä ja mielenhallintaa eli positiiviseen myönteisten ajatusten kautta.
Tämä on vuosien harjoittelun tulosta ja voin sanoa, että se kyllä toimii.
Usein tässä kohtaa kohtaan epäuskoa siihen, että miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?
Asiahan on niin vaikea tai helppo kun sen ajattelee olevan. Tämä on sitä lasi on puoliksi tyhjä/ täysi ajattelua.
Minä ajattelen tämän olevan mahdollisuus helpottaa ja hallita kipua ja sitä kautta saada myönteisiä asioita ja kokemuksia elämääni.
Siihen voi suhtautua toisinkin, silloin se toimii vain itseä vastaan. Tämä kaikki on tietoista toimintaa, kuinka asioita parannetaan tai ainakin saadaan tuntumaan ajoittain edes helpommalta. Rytmi ja rutiini luovat myös keholle ja mielelle turvaa. On jotain mitä voit tehdä. On jonkinlainen hallinantunne.
Rentoa retkutusta,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti