perjantai 17. maaliskuuta 2017

Anteeksi, siis kuinka?










Kuinka määrität itsesi?



Mitä kerrot itsestäsi täysin vieraalle ihmiselle?



Miten esittelet itsesi?



Mitä täysin tuntemattomalle on sopivaa kertoa?










Koen ihmisten tapamisen hyvin vaikeaksi nykyään. Tämä viikko on taas ollut loistelias esimerkki siitä, miten voi tuntea itsensä täysin irralliseksi pelkästään sillä, että on olemassa.







Olen Outolintu-Odessa. Olen aina ollut sitä, milloin mistäkin syystä. Oikeastaan koskaan en ole tuntenut itseäni yksinäiseksi. Erilliseksi ja irralliseksi vain. Ei juuria, ei siteitä







Vaikka en aktiivisesti pyri huomion keskipisteeseen, usein joudun sinne, ja pelkästään sellaisten asioiden takia, jotka tuovat esiin oman haavoittuvuuden ja erilaisuuden, joka näissä tapauksissa mielletään kielteiseksi.






Vaikka pyrin rehellisesti olemaan se, mitä olen, en silti haluaisi määrittää itseäni pelkästään sairauden mukaan. Koen olevani paljon muutakin, kun vain pelottava, epämiellyttävä, vaikea ja hankala sairas yksilö.







Vieraan ihmisen tavatessani en siis haluaisi kitarisat välkkyen kailottaa sairauttani tai rajoitteitani






Mutta, entäs kun näin on pakko toimia? Jotta asiat tulevat hoidetuksi oikein ja todellisten tosiasioiden mukaan, näin on silloin tehtävä. Joudun venymään, ja ottamaan vastaan sen mitä sieltä vastapuolelta reagoidaan, ja suhteuttamaan oman tunnereaktioni sen mukaan.






Korvissani on hermovaurio. Se on ollut siellä niin kauan kuin olen sairastanut CRPS:ää, ei siis ole mitenkään uusi juttu. Aika ajoin tilanne kuitenkin eskaloituu niin, etten kuule kunnolla. Kuulossani ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta korvissani humisee ja koko päähän koskee. Näin puheesta tulee pelkkää puuroa






Olen alusta saakka tehnyt linjauksen, etten puhu puhelimessa, koska silloin en varsinkaan kuule. Tilanne oli hetken parempana, kuulin siis puhelimessa, mutta maksoin puheluista muutaman päivän migreenillä ja korvasäryillä. Hoidin kuitenkin jonkin aikaa tärkeimmäksi kokemani hoidettavat asiat  puhelimella.






Joulun aikaan jouduin kuitenkin luovuttamaan ja puhelin on naftaliinissä. Sähköposti on pelastukseni.







Mutta entä sitten live-tilanteet?






Jouduin tilanteeseen, jossa tapasin täysin vieraan ihmisen. Hän puhui hiljaisella äänellä ja välillä selin minuun, joten en päässyt asiayhteyteen kiinni päättelemään siitä mitä hän sanoi.






Kasvoni heijastivat varmaankin kysymysmerkkiä, tai niin hänen ilmeistään päättelin. Hän veti heti johtopäätöksen, että minua ei kiinnosta tai en halutessani kuuntele.







Jouduin siis kertomaan tälle yksilölle, mikä minua vaivaa. Tyrmistys ja epäusko tulevat ensimmäisinä kuvaavina sanoina mieleeni siitä, miten hän kertomaani reagoi.







Sellaisen yleisen reaktion olen myös huomannut, kun joutuu usein kysymään; saisikos uudestaan? Niin miten se oli? jne. Ihmiset ärsyyntyvät.








Johtuuko ärsytys siitä, ettei ole tottunut toistamaan itseään?



Vai johtuuko se siitä, että joutuu toistamaan itseään?







Silloin kun joudun kertomaan tuntemattomalle yksilölle sairaudestani, olen kehittänyt siihen sellaisen neutraalin metodin. Luettelen ihan tasaisella äänensävyllä asiat kuin lottonumerot luetellaan






Nyt kertoessani tämän samaisen litanian, kauhukseni huomasin niiden uppoavan tämän yksilön tunnemaaliin. En tietenkään voi eritellä hänen tunteitaan, kun en kysynyt, mutta hän näytti siltä, kuin olisi joutunut nurkkaan ajetuksi, vailla pakotietä.







Tosiasiathan eivät voi koskaan satuttaa. Faktat ovat faktoja. Se, mitä tunteita ne faktat meissä herättävät, määräävät ensireaktion, ja ne voivat meitä satuttaa. Niin kokijaa, kuin niiden kohteena olevaa.



















Omasta voinnistani viimeksi täällä.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti