Toinen vaikea asia on itsensä hyväksyminen, rakastaminen, kunnioittaminen ja arvostaminen kipuineen, sairauksineen ja rajoitteineen. Ihan kiireestä kantapäähän ja sormenpäistä varpaisiin asti. Tämä on monesti haastavaa, vaikka olisi tervekin.
Usein ajatellaan, että olisinpa sitä ja tätä.. sellainen ja tällainen.. silloin voisin hyväksyä itseni. (tai myös muut)
Ehdollistetaan hyväksyminen, eikä keskitytä vaalimaan sitä, mitä meillä nyt on.
Minulla oli ihan ok itsetunto ennen kuin sairastuin, mutta olin taipuvainen ajattelemaan, etten ole kyllin hyvä, etten riitä sellaisena kuin olen ja en rakastanut itseäni ehdoitta.
Sitten kun sairastut ja tulee rajoitteita ja kipu vie uskon elämästä, mitä se tekeekään itsetunnolle?
Ihminen kokee olevansa huono. Huonompi kuin muut.
Tämä johtuu myös osittain siitä, että kipu ei ole yleisesti hyväksyttävää ja sitä ei uskota. Olet epäuskoinen itsekin. Varsinkin, jos ei ihan tarkkaan tiedetä mistä kipu johtuu, ja sen selvittämiseen yleensä aikaa vierähtää.
Kun kipu kroonistuu, sinä muutut tavallaan toisen luokan kansalaiseksi, niin yhteiskunnallisesti kuin myös lääketieteen silmissä.
Ja se on hyvin valitettavaa, koska se estää ihmistä pääsemästä tekemään surutyötä menetetyn terveyden tähden ja samalla tekemään hyväksymistyötä sen eteen, että elämä jatkuu, vaikkakin toisenlaisena ja toisenlaisissa olosuhteissa.
Kun koet olevasi huonompi kuin muut, se vaan saa yleensä sen kipuihmisen yrittämään ja venymään enemmän. Tästä on hyvä esimerkki, kun olin itse kuntoutuksessa muutamia vuosia sitten. Siellä kaikki vetivät itsensä aivan äärirajoille ja siitä reippaasti yli, koska ei halua olla huonompi kuin muut, eikä halua olla huono. Ja sekin vielä, ettei halua kuulua huonojen joukkoon.
Se kuuluisa suomalainen sisu tai ennemminkin itsepäisyys nostaa päätään, kyllä minä selviän ja pystyn.
Ja seurauksena on sitten se, että oireet pahenevat ja voit olla esimerkiksi näyttämisenhalun vuoksi vuodelevossa tai toimintakyvytön seuraavat 4 viikkoa, vain koska et halunnut olla huonompi kuin muut.
Tässä kohtaa sanoisin, että kipuihminen on itse itsensä pahin vihollinen, jos rajojaan ei tajua ja jaksamistaan ymmärrä. Nimittäin nimimerkillä -on tullut näinkin tehtyä.
Ensimmäisen kahden viikon kuntoutuksen jälkeen en kävellyt kuntoutuksesta enää omin jaloin ulos, kun selkä oli saanut uuden vamman. Toisen kerran, viikon kuntoutuksen jälkeen, tulin ulos niskatuen ja crps-diagnoosin kanssa.
Että kyllä rehkiminen kannatti!
Tämä oli kuitenkin hyvä oppiläksy siitä, että terve ihminen ei voi määrittää sitä mitä se kipuihminen voi tehdä. Kannustaa kyllä voi, mutta järki pitää olla hommassa mukana. Ja kipuihmisen on todella syytä hiljentyä ja pysähtyä miettimään, mikä on oikeasti järkevää ja mihin ne voimat ja fysiikka oikein riittävät? Ja miettiä sitäkin motiivia, miksi oikein pitää heilua hullun lailla? Mitä pitää todistaa ja kenelle?
Tässä on tietenkin myös se toinen puoli, tiedän joidenkin kipuihmisten karttavan esim liikuntaa, koska se lisää kipua ja toimintakyky kärsii sitten siitä.
Kehoittaisin tässä kohtaa miettimään, että mikä liikunta kenellekin sopii. Arvoitetaanko liikunta ns terveiden ihmisten mukaan? Vai pidetäänkö liikuntana sitä, että tapahtuu jotakin liikettä?
Tämä onkin taas sitten korvienvälin juttu. Riippuu siitä rakastatko itseäsi niin paljon, että etsit itsellesi sopivaa liikuntaa ja tekemistä. Vai tyydytkö vaan siihen, ettet pysty siihen mihin terveet pystyvät.
Miksi pitäisi edes pystyä siihen mihin joku toinen pystyy?
Meillä jokaisella on omat vahvuutemme ja omat kehityskohteemme.
Itsensä kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen kuuluu myös se, että osaat määrittää omat rajasi.
Tiedät, mitä voit tehdä ja mitä et voi tehdä. Tämä ei kuitenkaan estä kokeilemasta kaikkea uutta, jos vointi ja tilanne niin sallivat.
Myös tältä kannalta voi asiaa pohtia.. Miksi pitäisi pystyä kaikkeen siihen mitä terve ihminen tekee tai pystyy tekemään? Eihän se terve ihminen kärsi kivusta ja opettele elämään ja sopeutumaan sekä sopeuttamaan elämäänsä kipujen ja rajoitteiden mukaan tai niiden kanssa.
Itselle on ihan hyvä jutella mukavia. Kehua iseään ja arvostaa sitä, mihin ponnistuksiin keho taipuu vaikka se kärsii kivusta. Mielestäni tätä yhteistyötä on syytä kunnioittaa. Kehollekin täytyy antaa tunnustusta, että se jaksaa. Samoin ihan itsellesi. Ihan voi kiittää itseään ja kehoaan vaikka siitä, mitä on tänään jaksanut. Kiitos siitä, että tämän päivän kivuista on selvitty.
Kun huomioi aktiivisesti sitä, mitä kaikkea sen vuorokauden aikana pystyy tekemään ja mihin kaikkeen rahkeet riittävät, alkaa arvostus kasvaa itseään ja kehoaan kohtaan aivan väistämättä.
Kehokin alkaa pikkuhiljaa antaa tälle vastetta ja kipukin saattaa lieventyä. Tai ainakin tunne kivusta voi muuttua. Se ei ole enää uhka. Muistutus vain siitä, että huomioit kehon ja itsesi tarpeet ja toimit niiden mukaan. Näin jokapäiväisestä arjesta voi tulla paljon siedettävämpää. Kun ajatus kivusta muuttuu, myös tunne siitä muuttuu. Tätä ei voi selittää mitenkään, se on itse koettava.
Itseään pitäisi pystyä rakastamaan, mutta myös kipua voi rakastaa ja kunnioittaa. Se vaatii meiltä paljon, mutta se antaa myös mahdollisuuksia paljon. Kun sen olemassaolon tunnustaa ja antaa sille sen tilan minkä se vaatii, se voi opettaa meille hyvin paljon ihmisenä olemisesta, itsestämme, ympäröivästä maailmasta jne. Näkymät ovat juuri niin laajat minne asti katseemme riittää ja minne päin päätämme käännämme.
Enkä tarkoita, että itsensä ja/tai kivun rakastamisella saisi itsensä terveeksi tai kivuttomaksi tai kipua tai sairautta voisi jotenkin vähätellä. Ehei. Se on vain yksi näkökanta ja kokemus muiden joukossa, joka voi mahdollisesti tuoda jollekin muullekin helpotusta siihen jokapäiväiseen arkeen ja auttaa eteenpäin jostain vaikeasta tai ylitsepääsemättömältä tuntuvasta hetkestä.
Hyväksyvää, rakastavaa mieltä,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti