Kipu ei ole kirosana

Muutamaa päivää vaille 7 vuotta olen ollut kipupotilas. Minut siis luokitellaan kroonisesta kivusta kärsiväksi.
Heti kun mainitsee - kenelle tahansa - sanan kipu, asenne ja ilmapiiri muuttuvat välittömästi.


Olen kovasti pohtinut miksi. Olen tullut siihen tulokseen, että suurin ongelma suhtautumiseen on se, ettei siihen ole mitään yksiselitteistä vastausta ja siihen ei edes aina uskota. Se on myös jotain pelottavaa ja tuntematonta, sellaista epämääräistä.


Harvoin kukaan pystyy suoralta kädeltä jakamaan kenenkään tuskaa. Omat suojamekanismit tulevat luonnollisesti ensin esiin. Tai välttämättä ei edes haluaa jakaa kenenkään tuskaa. On paljon helpompaa elää, kun mikään "paha", vaikea tai tuskainen asia ei kosketa.


Olen tavannut näinä vuosina lukemattoman määrän myös terveydenhuollon ammattilaisia, pelkästään eri lääkäreitä 36 henkilöä. Se on kuudelle vuodelle todella hurja määrä. Siinä voi kuvitella kuinka paljon tulee erilaisia näkökantoja, suhtautumista, asenteita, ohjeita ja myös paljon vihaa ja kiukkua.


Nyt tietysti jokainen miettii, että minä olen ollut vihainen ja kiukkuinen. Ei, tarkoitan sitä, että minua kohtaan ollaan oltu vihaisia ja kiukkuisia.


Se on jokakerran se sama juttu; mainitsen sanan kipu, korvat menevät lukkoon välittömästi ja asenne muuttuu. Aivan kuin olisin täysin eri planeetalta siinä vaiheessa.


Tavisten kielellä, olen ristinyt sen "älä vaan tuu mulle avautuu"- syndroomaksi.


Seuraavaksi kysytään mitä lääkkeitä syöt. Vastaus on: en mitään.
Reaktio on: Et voi olla sairas, olet huijari.

Siihen se kanssakäyminen yleensä tyssää.


Perusteluille ei ole enää sijaa ja kukaan ei yleensä edes vaivaudu epigriisejä lukemaan, varsinkaan, jos ne on jonkun toisen lääkärin tekemiä.


Tämä on minun kokemukseni. Järjestelmä on aina niin hyvä kuin sen työntekijät, joten kohtelu on hyvin eriarvoista, riippuu täysin siitä missä olet ja kenet tapaat.


Myös kivun uskottavuus on melkoinen ongelma. Siihen ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin todentaa kivun määrä. Ja silloin pitäisi olla myös jokin asteikko sille, millainen ja minkä asteinen kipu on hyväksyttävää.


Luit oikein, hyväksyttävää.


Siis, kun kipu ei ole yleisesti hyväksyttävä asia, se on asia jota ei ole ja siihen ei tarvitse reagoida?


Tässä on se törmäyskurssi, joka keikuttaa jokaisen kipupotilaan paattia.


Ja se on seuraava: Terve ihminen, joka ei välttämättä ole koskaan tuntenut kipua tai ei tiedä millaista kroonisen kivun kanssa eläminen on, sanelee tälle kipeälle kuinka pitää elää ja olla. 


Hän myös päättää mitä kirjoittaa lausuntoihin, jotka määrittävät osaltaan kipeän ihmisen tulevaisuuden niin työn kuin taloudellisen toimeentulon kannalta.


Onko se sitten reilua, että lääkäri, joka ei usko kivun olemassaoloon, päättää kipuihmisen elämästä näin suuressa suhteessa? Onko se sitä parasta mahdollista kohtelua niin ihmiselle kuin sairaalle ihmiselle?


Nämä ovat varmaankin sellaisia ikuisuuskysymyksiä ja vaativat mielestäni toimenpiteitä.


Avainsanat ovat:

1. Ajattelu
2. Kohtaaminen
3. Kuuntelu ja kuulemisen ymmärtäminen
4. Toisen ihmisen asemaan asettuminen



1. Oman ajatusmaailman laajentaminen on sellainen asia, että se on yleensä hyvästä meille kaikille. Miksi se EI toimisi myös kipuasiassa?

Jos et voi uskoa jonkin asian olemassaoloon, voitko todistaa, että sitä ei ole olemassa? Tämä on ehkä ihan hyvä peruspohja sille, että kivun olemassaoloa ei voi kukaan kieltää.


2. Kohdataan ihminen ihmisenä. Ei diagnoosia tai sairautta, vaan ihka oikea ihminen. Ihminen voi olla huijari, mutta hän voi olla myös ihminen, joka on tehnyt lujasti töitä omien asenteidensa ja oman kivunsietonsa kanssa.


3. Olisi aivan ihanteellista, että toinen ihminen voisi keskittyä siihen mitä se toinen ihminen sanoo. Silloin kuulee mitä toinen sanoo ja myös mitä jättää sanomatta. Sekä ymmärtää kuulemansa todennäköisesti juuri niin kuin toinen tarkoitti, ilman, että reagoi toisen sanomisiin omien asenteiden, ennakkoluulojen tai edes tiedon pohjalta.


-Esimerkiksi: Hyväksymisprosessissa pelon kohdalla oleva potilas kertoo mahdollisimman vähän ja vähättelee tai peittelee asioita ja oireita pelkästään siitä pelosta, että joku niistä voi olla hyvin vakavaa ja johtaa vaikka kuolemaan. Näin ei välttämättä ole, mutta kuolemanpelko on voimakas indikaattori silloin kun ei ymmärretä mitä kehossa tapahtuu, kun kipu on kova.


4. Toisen ihmisen asemaan asettumisesta tulee ensimmäiseksi mieleen empatia. Empatia on jotain sellaista, johon ei ole aina varaa, jos se käsittää tunnepuolella toisen asemaan asettumisen.  Haen tällä kuitenkin sitä, että mennään sisälle siihen sairaan tilanteeseen. Kartoitetaan mahdollisimman tarkasti mitä sen ihmisen tilanteessa tapahtuu.



- Miten ihminen itse suhtautuu tilanteeseen ja kipuun

-Mitä valmiuksia hänellä on ottaa tilanne haltuun ja rueta tekemään aktiivista hyväksymistyötä tilanteessaan

- Odottaako ihminen passiivisesti vain valmista

-Mitä ajatuksia kivunsiedon opetteleminen ja tilanteen hyväksyminen ihmisessä aiheuttavat




Näillä eväillä mielestäni päästäisiin alkuun, jotta saadaan hyviä tuloksia ja hyviä kokemuksia. Myöskään yhdenkään terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluvan ihmisen ei tarvitsisi tuntea avuttomuutta tai pelkoa kipua tai kipupotilasta kohtaan.


Näin ollen tyytymättömyyttä niin potilaiden kuin lääkärienkin välillä saataisiin ehkä liennytettyä. Lääkärinkään ei tarvitse olla se taikuri, joka taikapillerillä taikoo ihmisen taas kivuttomaksi, ja hän saa entisen elämänsä takaisin.


Kipuihmisen taas ei tarvitse esittää mitään tai tuntea ettei häntä oteta tosissaan tai ei uskota. Silloin todelliset tuntemukset, oireet ja tilanteet eivät jää piiloon ja se luo luottamusta niin potilaaseen kuin ehkä esimerkiksi lääkäriinkin. Sekä parantaa ehkä huomattavasti myös sitä, että hoidetaan oikeita asioita oikeilla keinoilla.





Paremman huomisen puolesta,