Terveisiä....
..porraskäytävästä.
Minä tein sen. Kohtasin nemesikseni.
Tänä aamuna herätessäni olin täynnä taisteluhalua sekä voitontahtoa. Nyt on tullut hetki kohdata arkkivihollinen, ja eliminoida se.
Voi kuulostaa hiukan dramaattiselta, mutta muistikuva edellisestä kohtaamisesta muutama vuosi sitten kyseisen portaikon kanssa oli täynnä epäonnistumista sekä tunnetta, että minut on täysin nujerrettu. Eli suomennettuna raajat eivät kantaneet, voimat eivät riittäneet ja pyörryin portaikkoon, josta heräsin Dankon herätellessä minua.
Nyt kuitenkin tuli aika ottaa mittaa toisistamme.
Tullessamme Dankon pissapyrähdykseltä aikaisin aamulla, otin alakerrassa Dankon oikeaan kainaloon ja varvastossut vasempaan käteen. Avojaloin kohti korkeuksia.
Ylöspäin meni vauhdilla ja hyvin. Neljännessä kerroksessa alkoi tuntua. Tuntui, että keuhkoissa ei ole tarpeeksi kapasiteettiä. Huohotin kuin höyryveturi. Vaivoin pääsimme ylös saakka.
Istuin alas ja hengitin hetken. Pahalta tuntuva olo meni ohi. Tajusin, että suoritusta tehdessä en muistanut tarkkailla hengitystä, ja en hengittänyt kunnolla.
Ok. Lähdimme alaspäin. Kaksi kerrosta meni ilman tukea kaiteesta. Silloin iski vauhtisokeus, ja en erottanut missä seuraava askelma on. Mutta vauhdin hidastaminen ja tietoinen askellus katsoen ja ajatellen, niin pääsimme reippaassa tahdissa alas saakka.
Olin ajatellut, että muina naisina- ja koirina ajelemme hissillä ylös, mutta olihan se testattava johtuiko puuskutus ja pahanolon tunne tosiaan VAIN siitä, etten muistanut tarkkailla hengitystä ja hengittää kunnolla.
Ja samoilla lämpimillä ylöspäin. Hengitin tietoisesti sekä sisään, että ulos.
Ja siitähän se vain oli. Tulimme melkoista kyytiä ylös saakka, ja hengästyin vain vähän. Ei tietoakaan pahanolon tunteesta. 16 x 6 on nyt kohdattu ja koettu.
Edellisen kerran omasta kehityksestäni täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti