Kaivattua kehitystä

Sairaan ihmisen elämässä on aikoja, jolloin on tehtävä ratkaisuja, jotka palvelevat kulloinkin vallitsevia lähtökohtia.






Yksi tällainen ratkaisu on se, että joutuu olemaan muiden avun varassa. Olipa se toteutettu miten hyvänsä, sitä on silti riippuvainen muiden panoksesta.






Vaikka näistä vallitsevia lähtökohtia helpottavista ratkaisuista maksaa, vaatii se silti sietokykyä sekä joutuu tyytymään siihen mitä on tarjolla.






Minulla on tässä kuluneen syksyn aikana mennyt kuppi nurin monenkin eri ostamani palvelun suhteen. Palvelun taso ei ole ollut tasalaatuista ja olen pohtinut sitä, mistä oikein maksan.

Tänään nuo lähtökohdat kohdallani ovat muuttuneet.

Päätin lähteä käymään kaupungilla yksin. 

Ensin jännitti, miten pidemmän matkan käveleminen sujuu liukkaalla tiellä ilman rattaita.





Toinen jännitysmomentti oli, kestääkö aamupala sisällä, koska ruoan tuoksuja on joka suunnalla.






Taloudellisen ajattelun ihmisenä suunnittelin reissun niin, että saan samalla kaiken, mitä sieltä lähdin hakemaan.





Meninkin ensin kauppakeskukseen, jossa en ole vuosiin vieraillut. En muistanut ollenkaan, että siellä niitä ruokapaikkoja vasta onkin.





Kuitenkin tahtini suorittaa ostoksia oli sen verran reipas, etten tajunnut jäädä ruoan tuoksuja pohtimaan. Aamupala siis pysyi sisällä.






Oli kuulkaas aikamoisen voimaannuttava tunne mennä kauppaan ja valita sieltä itse mitä halusi. Tai oikeammin tarvitsi. Löysinkin kohtuuhintaan kaikenlaista kivaa ja kaiken mitä olin ajatellutkin ostavani. 






Seuraavaksi matkasin oikotietä toisen kauppakeskuksen läpi ruokakauppaan. Olin valinnut ensimmäiseksi kaupaksi pienemmän puodin, jossa ei ole lihanpaistopistettä.





Näin verkkokauppaostoksia jo vuosia tehneen mielestä valinnanvaraa oli ihan liikaa. Mutta hyvä niin. Ja se, että sai itse valita ja vertailla oli mukavaa.






Kotimatkalla minulla olikin sitten tavaraa mitä kantaa. Tätä en ollut ollenkaan ajatellut loppuun saakka.






Selkäni ei oikein ollut menossa mukana. Kävely ilman rattaita olikin yllättävän rasittava kokemus selälleni. Menee varmastti muutama päivä, jotta se tästä taas vetreytyy.





Käsilleni oli myös melkoinen urakka kantaa tavarat. Vaikka ne eivät paljon painaneetkaan, jokainen kilo tuntuu tonnilta silloin kun on kipua jossain kohtaa.






Tähän täytyy siis seuraavaksi kehitellä jokin ratkaisu, jolla saan tavaraa tuotua silloin, kun olen yksin liikenteessä. Ja selän kanssa on alettava tehdä jotain erilaista voimatreeniä.






Mutta muuten kaikin puolin mahtava elämys ja unelman toteutuminen. 






Nyt minulla on mahdollisuus mennä itse kauppaan ja ostaa mitä haluan. Tämä mahdollistaa myös sen, että viikon ruokia ei tarvitse ostaa kerralla, vaan voin käydä kaupassa silloin kun siltä tuntuu.
Tämä vapauttaa ruokaelämää ja tuo joustoa arkeeni.